Harmaa

Hiljainen katu, sykkien epätoivoa ja ikävää.
Istun sen laidalla kädet taskuissani, katsoen harmaata massaa.
Lokaa, joka soljuu läpi kivitalojen ympäröimän, silmänkantamattomiin ylettyvän vuonon.
Ihmiset kulkevat kasvot ilmeettöminä, hartiat kumarassa huomioimatta toisiaan.

Ei ainuttakaan lintua. Ei ainuttakaan kulta viserrystä kuolleessa nykyhetkessä.
Huokaan ja suljen silmäni.
Ei mieleni tuotos ole harmaat parempi. Ei muistoja kultaisesta. Ei haaveita hopeisesta.
Avaan silmäni ja nostan katseeni kohti taivasta.

Läpi peltilehmien jätösten, tuhkan, savun ja rikin katkun paistaa aurinko,
hivellen kasvojani lämpimällä kädellään.
Hiljaa se tuudittaa minua kohti kesän syleilyä
sulattaen ympäriltäni massan ja harmaan nykyhetken.

Vähitellen loan alta paljastuu värien maailma, elämä.
Ihmisten kasvoille nousee arka hymy, kuin lapsille, jotka ensimmäistä kertaa tuntevat rakkauden.
Yksinäinen lintu laskeutuu kuolleen puun oksalle ja aloittaa tarinansa.
Hiljaa, hiljaa sulaa mieleni jää.